Angel on my shoulder? Don't think so. Part 3.

Hyvä puolihan tässä oli se että sain livistettyä koulusta perjantai-aamuna ihan hyvissä ajoin. Koulupäivä olisi oikeasti loppunut kahdelta mutta sen sijaan "pääsin" lääkärin vastaanotolle jo klo 12.
Lääkäri teki testejään, samantapaisia kuin isä oli eilispäivänä tehnyt. Ero olikin siinä että lääkäri antoi vielä ankeamman lausunnon kuin isä. "No tämä vaikuttaa vahvasti kiertäjäkalvosimen repeämältä... Kyllä tanssit on tanssittu ainakin tältä vuodelta, sanoisin. Ja jos se on se, ei olkapääsi välttämättä enää ikinä palaa entiselleen." Siinä vaiheessa kyynelkarpalo livahti salakavalasti poskelleni ja tippui rinnuksille.


Lääkäri lähetti minut suoraan röntgeniin nähdäkseen onko tapaturmassa irronnut luunpalasia tai murtunut mitään. Röntgensali haisi omituiselle, ja lyijyliivi painoi vähemmän mitä kuvittelin. Siinä kaikki mitä siitä oikeastaan muistan. Pari kuvaa ne ottivat ja lähettivät alakertaan tutkittavaksi niin että lähtiessäni saisin tietää tulokset.


Tässä kohdassa tulee tylsin osuus; odottaminen. Se piinaava tunne kun olkapää huutaa kipuaan ja pitäisi odottaa tuloksia. Odotin niitä ainakin tunnin, luultavasti ylikin. Ja sairaalan penkit olivat kamalan pieniä ja kovia. Perse puutui. Odotellessa soitin tanssinopettajalle ja kerroin lääkärin lausunnosta. Sieltä päästä kuului vain myötäilyä ja harmittelua ja sitten se lause mitä olisin viimeisenä halunnut kuulla. "Noh, niihin esityksiinhän sinä et pääse... Että pitää varmaan pyytää joku korvaamaan paikkaasi."
Olisi tehnyt mieli alkaa vollottamaan täyttä kurkkua siinä haisevassa odotushuoneessa rullatuolissa istuvine mummoineen. Sillä hetkellä kaikki ihmiset olivat persereikiä ja maailma vittuili minulle. Ja minä olin surkea itsesäälissä pyörivä mäntti.


Tulokset olivat hyvät, ei ruhjeita tai murtumia luissa. Mutta eihän se tietenkään tarkoita sitä että kaikki on reilassa... "Ensi maanantaina sinulle on varattu aika ultraäänitutkimuksiin. Tervetuloa."

Angel on my shoulder? Don't think so. Part 2.

Ryhmän harkat menivät omalta osaltani kyllä kaikin muin tavoin paitsi hyvin. Fiilis olisi ehkä riittänyt ihan kiitettävään suoritukseen mutta koska muistini pätki ja etenkin koska käteen sattui niin vietävästi, eihän siinä ollut päätä eikä häntää. Liikkeet yritin tehdä toisella kädellä koska toisesta ei ollut mitään iloa. Se roikkui yhdeksänkymmenen asteen kulmassa mahani päällä, melko toimettomana. Liikkeiden suorittaminen tuntui kivuliaalta eikä käteni rotaatio ollut lainkaan toiminnassa. Tanssinopettajani tutkaili kättä harmissaan ja totesi, että vasemmanpuoleinen olkapää on hieman turvoksissa. Ja toistampa nyt vielä itseäni ja sanon että kipeähän se oli kuin mikä. Great.


Kaiken lisäksi isukki oli iltatöissä, äiti Rajattoman konsertissa eikä minulla tietoakaan kyydistä kotiin. Tai kyllä iskän kyydissä ois päässy kunhan se sai hommat hoidettua mutta enhän minä tiennyt millon se pääsee töistä... "No senkun laitat töppöstä toisen eteen!" totesi eräs nimeltä mainitsematon vanhempi henkilö. Joojoo niin varmaan lähden olkapää murjottuna kävelemään 7.5 km kotiinpäin loskasateessa. Hieno homma.
Onneksi isukin työt loppuivatkin pian ja pääsin kotiin. Matkalla selitin tapahtuneen ja sitä sitten setvittiin laidasta laitaan. Miksi teen liikkeitä joita en kunnolla osaa? Miksi en käytä suojavarusteita? (Öööö...) Onko tanssi sittenkään hyvä harrastus kun siinä on loukkaantumisen riskejä jnejne... No mitä helvettiä ulkona nollakelissä joka kolmas kulkija liukastuu mustaan jäähän ja joka viides täräyttää päänsä halki, murtaa jalan tai kätensä. Kuplassa pitäis vissiin kävellä, vaaleanpunaisilla pilvillä sisustettuna ettei ilman saasteet syövytä keuhkoja ja syksyn tummat värit masenna kulkijaa. Haloo...


No päästiin jonkin näköiseen yhteisymmärrykseen  ja tässä kohdassa kiitän isiä että hänellä on terveysalasta paljon tietoa. Tehtiin olkapäälle testejä ja päädyttiin siihen tulokseen että parempiakin aikoja on olkapää nähnyt. Rotaatiokyky: 0. Kipuja: paljon. Lihaksiin: sattuu. Käden toimivuus: huono.
Eikun vaan buranaa naamaan ja sormet ristiin että säikähdyksellä selvitään. Seuraavana päivänä lääkäri saisi asettaa lopullisen tuomion minulle ja surkealle olkapäälleni.

Angel on my shoulder? Don't think so. Part 1.

"Nuoret tytöt ja pojat tanssivat innoissaan ringissä taputtaen käsiään yhteen. Fiilis on kaikilla mitä mahtavin - kukaan ei ujostele eikä halua peitellä piileviä kykyjään. Musiikin basso hyppii rytmikkäästi seinillä samaan tahtiin kuin kuin rinkiläisten kädet taputtavat yhteen. Kaikissa on hitunen sitä jotain."
"Mene sinä, mene sinä! Näytä se yhden käden seisonta-juttu!!"


Astelin keskelle rinkiä ja aloin muistella niitä vähäisiä breakdancetaitojani mitä olin joskus opetellut. Siis joskus olin oikeasti ihan hyvä, mutta vuoden tauko oli tehnyt tehtävänsä unohtamisen suhteen. Latin rock, uprock, hip twist, six step... Epäilyttävän näköisen "breakdancen" jälkeen päätin kruunata liikesarjani L-kickillä. Siinähän minä olen hyvä. Olin hyvä?


Ensinnäkin otin liikkeeseen ihan hemmetisti liikaa vauhtia. Suorastaan hyppäsin vasemman käteni varaan jalat sojottaen mukamas L-kirjaimen muotoisessa kulmassa. Liian kovan vauhdin seurauksena lähdin kaatumaan taaksepäin, enhän voinut päästää  kättäni koukkuunkaan ellen halunnut tippua lärvilleni lattialle. Annoin itseni kaatua taaksepäin, tämähän oli tuttu juttu - pian ottaisin itseni jaloilla vastaan ennenkuin rämähtäisin lattiatasolle. Vaan niin suunnitellusti ei käynytkään. Käteni alkoi tuntua väännetyltä, hyvin pian oudon kivuliaalta joten päästin käteni löysäksi. *NAPS*, kuului olkapäästä. Koko käsivartta alkoi jomottaa niin pirusti että itsekkin ihmettelin mitä tapahtui. Siinä istuin keskellä rinkiä pällistyneen ällistyneenä.


 Lapset hurrasivat minulle epäonnistumisestani huolimatta. Nousin lattialta ja kävelin pois ringistä. Käteni ei toiminut. Sormet liikkuivat normaalisti mutta muu käsi oli kuin kuollut. Vannon että aivoni lähettivät ainakin sata miljoonaa käskyä kädelleni koukistua ja liikkua, mutta se ei hievahtanutkaan. No voi perkele. Olkapäähän jomotti niin että vaistomaisesti aloin hieroa ja liikutella sitä toisella kädelläni. *PLUMPS*, kuului jälleen olkapäästä. Tämä ääni ei ollut samanlainen kuin hetki sitten. Se oli hieman vaimeampi ja pehmeämpi. Aiempi ääni oli naksahdus ja tämä oli muljahdus. What's the difference? Mikä ikinä olikaan, käteni alkoi jälleen toimia. Ei niin nopeasti kuin halusin mutta pikkuhiljaa. Toimintakyky ja liikkuvuus palasivat - kipujen kera.
"Noniin, veditte kyllä niin hyvää rinkiä että opettaja on suopea ja päästää teidät viisi minuuttia etuajassa. Hyvää päivänjatkoa!" Ja eikun omiin treeneihin.

Sinut minun kanssa - eikun häh?

Tätä asiaa olen pohtinut monta kertaa, melkein joka kerta eri tilanteessa. Kuitenkin aika ihmeellistä, että tämä asia on ratkaiseva tekijä niin moneen eri asiaan. Usein se on toiminut lohdutuksena tai kannustavana puheena ystäville, mutta vielä useammin se on seurannut omia ajatuksiani paikasta toiseen muistuttaen minua asian tärkeydestä. Toivon, että seuraava lause herättää lukijoissa ajatuksia ja rohkeutta joka kerta kun asiat menevätkin suunniteltua huonommin: "Jotta voit olla sinut muiden kanssa, sinun täytyy olla sinut itsesi kanssa."
Tuo lause on ehkä yksi järkevimmistä mitä olen koskaan kuullut. Ja taitaa olla ainoa järkevä lause, jonka itse olen omaksunut ja ymmärtänyt mieleni jokaisella solulla. Miten voit esimerkiksi rakastaa ketään toista, jos et kykene rakastamaan itseäsi sellaisena kuin olet? Sinä olet sinä, tässä elämässä, ja sinulla on vain yksi elämä. Elämään mahtuu monia vuosia, mutta se on liian lyhyt ollaksesi joku toinen.

Mykkäkoulussa

Tänään istuin koulun penkillä pitkän tovin. Itse asiassa - istun edelleen. Tämän koulun käyminen ei vaadi paljoakaan aivokapasiteettiä, mutta henkisen vahvuuden olisi parempi olla älykkyysosamäärää korkeampi. Tässä koulussa ei menesty älykkyydellä. Oikeastaan, olisi parempi, jos tässä koulussa ei menestyisi ollenkaan. Oikeastaan, kaikista parasta olisi, jos tämän koulun jättäisi käymättä kokonaan. Se ei vie askeltakaan edemmäs - ei myöskään taaemmas. Itse asiassa juuri siitähän koko hommassa on kyse. Paikoillaan junnaamisesta.