Hyvä puolihan tässä oli se että sain livistettyä koulusta perjantai-aamuna ihan hyvissä ajoin. Koulupäivä olisi oikeasti loppunut kahdelta mutta sen sijaan "pääsin" lääkärin vastaanotolle jo klo 12.
Lääkäri teki testejään, samantapaisia kuin isä oli eilispäivänä tehnyt. Ero olikin siinä että lääkäri antoi vielä ankeamman lausunnon kuin isä. "No tämä vaikuttaa vahvasti kiertäjäkalvosimen repeämältä... Kyllä tanssit on tanssittu ainakin tältä vuodelta, sanoisin. Ja jos se on se, ei olkapääsi välttämättä enää ikinä palaa entiselleen." Siinä vaiheessa kyynelkarpalo livahti salakavalasti poskelleni ja tippui rinnuksille.
Lääkäri lähetti minut suoraan röntgeniin nähdäkseen onko tapaturmassa irronnut luunpalasia tai murtunut mitään. Röntgensali haisi omituiselle, ja lyijyliivi painoi vähemmän mitä kuvittelin. Siinä kaikki mitä siitä oikeastaan muistan. Pari kuvaa ne ottivat ja lähettivät alakertaan tutkittavaksi niin että lähtiessäni saisin tietää tulokset.
Tässä kohdassa tulee tylsin osuus; odottaminen. Se piinaava tunne kun olkapää huutaa kipuaan ja pitäisi odottaa tuloksia. Odotin niitä ainakin tunnin, luultavasti ylikin. Ja sairaalan penkit olivat kamalan pieniä ja kovia. Perse puutui. Odotellessa soitin tanssinopettajalle ja kerroin lääkärin lausunnosta. Sieltä päästä kuului vain myötäilyä ja harmittelua ja sitten se lause mitä olisin viimeisenä halunnut kuulla. "Noh, niihin esityksiinhän sinä et pääse... Että pitää varmaan pyytää joku korvaamaan paikkaasi."
Olisi tehnyt mieli alkaa vollottamaan täyttä kurkkua siinä haisevassa odotushuoneessa rullatuolissa istuvine mummoineen. Sillä hetkellä kaikki ihmiset olivat persereikiä ja maailma vittuili minulle. Ja minä olin surkea itsesäälissä pyörivä mäntti.
Tulokset olivat hyvät, ei ruhjeita tai murtumia luissa. Mutta eihän se tietenkään tarkoita sitä että kaikki on reilassa... "Ensi maanantaina sinulle on varattu aika ultraäänitutkimuksiin. Tervetuloa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti